Käsitteet kääntäjän apuna

3.8.2022 | Henry Laine

Tavallisten ihmisten keskuudessa kääntäminen ymmärretään yleensä mekaaniseksi prosessiksi, jossa lähdekielen sanoille yksi kerrallaan etsitään vastineet kohdekielestä. Tämä on toki yksi kääntämisen muoto, johon esimerkiksi konekääntimet tai uudet kääntäjäopiskelijat usein turvautuvat. Kuitenkin kun kääntäjien kokemus lisääntyy, he pystyvät hahmottamaan suurempia kokonaisuuksia ja kääntämään merkityksen tasolla. Kääntäjä voi esimerkiksi kysyä itseltään, mitä kirjoittaja oikein tarkoittaa tietyllä virkkeellä tai kappaleella. Kun kääntäjä ei takerru käännettävän tekstin muotoon, hän voi tehdä luovia ratkaisuja siirtäessään lähdetekstin käsitteellistä sisältöä kohdekielelle.

Käsitteisiin liittyvät käsitteet

Kielitieteen osa-alueista semantiikka keskittyy tutkimaan kielellisen materiaalin merkitystä. Semantiikka voi esimerkiksi tarjota vastauksen siihen, minkälainen merkityssisältö tekstin tietyillä sanoilla tai lausekkeilla on eli mihin asioihin ne viittaavat. Sanoilla voidaan esimerkiksi viitata tavaroihin, henkilöihin ja aatteisiin – niin oikeisiin kuin kuvitteellisiin. On siis tärkeä erottaa toisistaan asiat ja niihin viittaava sanat eli kielenulkoinen maailma kielensisäisestä.

Kuten edellä on ilmaistu, yksinkertaisimman käsityksen mukaan sanoilla on jonkinlainen merkityssisältö: sana koira esimerkiksi viittaa (yleensä) tiettyyn neliraajaiseen eläimeen. Ongelmaksi kuitenkin muodostuu, kuinka laaja merkityssisältö jollain tietyllä sanalla on. Esimerkiksi eri henkilöiden teksteissä tai puheessa koira-sanalla voidaan viitata äärettömän moneen yksittäiseen eri koiraan (eläviin ja kuolleisiin, oikeisiin ja kuvitteellisiin, omiin ja naapureiden jne.). Eri koirilla on kuitenkin oltava jotain yhteistä, sillä muutenhan ei olisi mahdollista viitata koira-sanalla niin moneen eri yksilöön.

Semantiikassa edellä mainittuun ongelmaan on pyritty vastaamaan käsitteen käsitteellä. Käsitteiden voidaan katsoa olevan eräänlainen tapa kategorisoida maailman ilmiöitä, kuten tavaroita ja eliöitä. Pystymme esimerkiksi erottamaan linnut kaloista ja autot moottoripyöristä, sillä meille on muodostunut käsitys siitä, mitkä kriteerit asian on täytettävä kuuluakseen johonkin tiettyyn kategoriaan. Käsitteet ovat siis itsessään hyvin abstrakteja ilmiöitä, koska ne esiintyvät ainoastaan mielissämme. On ehkä helpointa tarkastella käsitteitä ja niiden roolia merkityksen muodostumisessa C. K. Ogdenin ja I. A. Richardsin ns. semanttisen kolmion avulla.

Semanttinen kolmio koostuu itsessään kolmesta käsitteestä. Keskiössä on käsite, johon johtavat suorat viivat symbolista ja tarkoitteesta. Viivat itse asiassa kuvaavat näiden kolmen käsitteen keskinäisiä suhteita. Symbolit ovat käsitteiden kielellisiä nimityksiä. Esimerkiksi sana talo (niin kirjoitettuna kuin puhuttuna) viittaa talon käsitteeseen. Tarkoitteet puolestaan ovat käsitteiden esiintymiä. Kaupungit esimerkiksi koostuvat lukuisista yksittäisistä ja ainutlaatuisista taloista, joista jokainen on yksi talo-käsitteen tarkoite. Jokaista käsitettä vastaa siis ainakin yksi tarkoite, sillä muuten ei olisi mahdollista muodostaa mielessä käsitettä tarkoitteen pohjalta.

On tärkeää huomata, että symbolit eivät viittaa suoraan tarkoitteisiin ja että tarkoitteet eivät vastaa suoraan mitään symbolia. Semanttisessa kolmiossa tämä epäsuora suhde on ilmaistu katkoviivana. Esimerkiksi oman kotitalon (eli tarkoitteen) näkeminen tuo mieleen talon käsitteen, jolle suomen kielessä on vakiintunut nimitys talo. Vastaavasti talo-sanan kuuleminen tuo mieleen talon käsitteen, ja katse voi esimerkiksi kohdistua johonkin lähellä olevaan taloon.

Semantiikan lisäksi semanttisella kolmiolla ja siihen kuuluvilla käsitteillä on merkittävä rooli terminologiassa eli termiopissa. Semantiikkaan verrattuna terminologian tutkimusala on paljon suppeampi, sillä kaiken kielenkäytön sijaan terminologiassa keskitytään ainoastaan ammattikielten käsitteisiin ja niiden nimityksiin eli termeihin. Terminologia on myös käytännönläheisempää, sillä sen teoriaa voidaan suoraan hyödyntää terminologisessa sanastotyössä. Tällaisen sanastotyön päämääränä on selkeyttää jonkin erikoisalan kielenkäyttöä määrittelemällä alan käsitteitä ja etsimällä niille termejä.

Koska semantiikka ja terminologia keskittyvät erilaisten tekstien tutkimukseen, kääntäjä voi tapauskohtaisesti hyödyntää teoriaa molemmista tieteenaloista. Esimerkiksi kaunokirjallisuuden kääntäjä voi saada enemmän hyötyä semantiikan näkökulmista, kun taas asiatekstien kääntäjä voi kokea, että hän hyötyy enemmän terminologian perusperiaatteista. Teoriat ovat kuitenkin käsitelähtöisiä, joten on hyvä ymmärtää, millä perusteilla käsitteitä voidaan erottaa toisistaan.

Käsitteiden vertaileminen

Käsitteet voidaan erottaa toisistaan vertailemalla ns. käsitepiirteitä. Nämä ovat ominaisuuksia, joilla voidaan kuvata käsitettä vastaavia tarkoitteita. Jokaisella käsitteellä on oma ainutlaatuinen käsitepiirteiden joukkonsa, jota myös intensioksi kutsutaan. Esimerkiksi mies-käsitteen intensio koostuu käsitepiirteistä aikuinen, miespuolinen ja ihmissukuun kuuluva. Vastaavasti nainen-käsitteen intensio on aikuinen, naispuolinen ja ihmissukuun kuuluva. Erottavana tekijänä on siis sukupuoli.

Mitä enemmän käsitepiirteitä jollain käsitteellä on, sitä vähemmän tarkoitteita se kattaa. Käsitteen tarkoitteiden joukosta käytetään myös nimitystä ekstensio. Ekstension perusteella käsitteet voidaan jakaa kahteen ryhmään. Jos käsitteen ekstensioon kuuluu enemmän kuin yksi tarkoite, puhutaan yleiskäsitteestä. Jos käsite vastaa aina vain yhtä tarkoitetta, puhutaan yksilökäsitteestä. Esimerkiksi presidentti on yleiskäsite ja Urho Kekkonen yksilökäsite.

Yleisesti voidaan todeta, että yleiskäsitteisiin viitataan yleisnimillä ja yksilökäsitteisiin erisnimillä (kuten edellisessä esimerkissä). On kuitenkin tärkeää huomata, että samalla nimityksellä voidaan viitata useaan eri käsitteeseen. Esimerkiksi kieli-sanalla voidaan viitata ruumiinosaan tai viestintäjärjestelmään. Vastaavasti jos henkilön nimi on Urho Kekkonen, ei se automaattisesti tarkoita, että hän olisi juuri presidentti Urho Kekkonen. Nimellä voidaan viitata myös presidentin kaimoihin. Jokainen maailman henkilö on itse asiassa oma yksilökäsitteensä.

Kun käsitteet osataan erottaa toisistaan, voidaan alkaa tarkastella, minkälaisia suhteita käsitteiden välillä on. Näitä ovat hierarkiasuhde, koostumussuhde ja funktiosuhde. Hierarkiasuhteisen kategorisoinnin päämääränä on jakaa käsitteet yläkäsitteisiin ja alakäsitteisiin. Tarkoituksena on siis selvittää, sisältyykö jokin käsite toisen käsitteen alaan. Esimerkiksi kulkuneuvo-yläkäsite kattaa useita eri alakäsitteitä, kuten auto, juna ja lentokone. Koska autolla, junalla ja lentokoneella on yhteinen yläkäsite (kulkuneuvo), niitä voidaan kutsua myös vieruskäsitteiksi. Alla on yksinkertainen käsitekaavio, joka havainnollistaa käsitteiden hierarkkisia suhteita.

Kuten kaaviosta näkyy, samalla käsitteellä voi samanaikaisesti olla erilaisia suhteita toisiin käsitteisiin. Esimerkiksi auto on kulkuneuvon alakäsite, lentokoneen vieruskäsite ja kuorma-auton yläkäsite. Yläkäsitteeseen verrattuna alakäsitteellä on aina enemmän käsitepiirteitä, eli sen intensio on suurempi. Tämä tarkoittaa myös sitä, että alakäsite kattaa aina vähemmän tarkoitteita, eli sen ekstensio on pienempi. Edellistä esimerkkiä apuna käyttäen voidaan siis todeta, että kaikki autot ovat kulkuneuvoja mutta kaikki kulkuneuvot eivät ole autoja.

Hierarkkisen suhteen lisäksi käsitteiden välillä voi olla koostumussuhde. Tähän perustuvassa kategorisoinnissa pyritään vastaamaan kysymykseen, onko jokin käsite jonkin toisen käsitteen osa. Hierarkkisen kategorisoinnin tavoin käsitteet jaetaan ylä- ja alakäsitteisiin. Esimerkiksi ratti on osa autoa, joten ratti on ns. koostumussuhteinen alakäsite ja auto vastaavasti koostumussuhteinen yläkäsite.

Viimeinen käsitteiden välinen suhde on funktiosuhde. Se on mikä tahansa muu suhde, joka ei ole hierarkkinen tai koostumuksellinen. Tämän takia kumpikaan käsitteistä ei ole ylä- tai alakäsite. Suhde voi liittyä mm. paikkaan, aikaan tai syyhyn ja seuraukseen. Esimerkkeinä voidaan antaa auto ja korjaamo (paikkasuhde), nukahtaminen ja herääminen (aikasuhde) sekä tupakointi ja keuhkosyöpä (syy-seuraussuhde).

Käsitepiirteiden ja käsitesuhteiden tunteminen on edellytyksenä määritelmien laatimiselle. Ehkä yleisin tapa muodostaa määritelmä on ilmaista ensin yläkäsite ja sitten tarvittava määrä käsitepiirteitä eli ns. erottavat piirteet. Tarkoituksena on ilmaista ne piirteet, jotka erottavat käsitteen sen vieruskäsitteistä. Esimerkiksi käännöstieteen käsite uniikkiaineshypoteesi voidaan määritellä seuraavasti: hypoteesi, jonka mukaan käännöksissä aliedustuvat ne kohdekielen piirteet, joilla ei ole vastineita lähdekielessä tai -tekstissä. Näin määrittelemällä kyseinen hypoteesi pitäisi pystyä erottamaan maailman kaikista muista hypoteeseista.

Kääntäjän näkökulmasta määritelmistä on hyötyä silloin, kun yritetään etsiä jollekin käsitteelle kotimaista tai vieraskielistä nimitystä. Kaikille maailman käsitteille ei löydy suoraan kaksikielisistä sanakirjoista vastineita, joten kääntäjä joutuu aika ajoin vertailemaan yksikielisissä sanakirjoissa annettuja määritelmiä tai muodostamaan niitä itse esimerkiksi rinnakkaistekstien pohjalta. Jos määritelmät täsmäävät eli ekstensiot ovat samat, kääntäjä on onnistunut löytämään täydellisen vastineen. Aina täydellisten vastineiden käyttö ei kuitenkaan ole mahdollista tai edes tarkoituksenmukaista, vaan kääntäjä voi turvautua muunkinlaisiin ratkaisuihin käännösprosessin aikana.

Käsitteiden kääntäminen

Kääntäminen on välillä hyvinkin haastavaa toimintaa, sillä kääntäjän on analysoitava lähdetekstin piirteitä – kuten tyyliä ja rekisteriä – ja pidettävä silmällä sitä, että lähdetekstin asiasisältö välittyy tarkoituksenmukaisesti käännökseen ja siten sen lukijoille. Kääntämiseen ei ole yhtä ainoaa oikeaa ratkaisua, vaan hyvin usein käännöksen käyttöympäristö vaikuttaa siihen, miten jokin teksti käännetään. Toisin sanoen erilaisiin lopputuloksiin päästään, kun käytetään erilaisia käännösstrategioita.

Käsitteitäkin voidaan kääntää monella tavalla. Lähde- ja kohdetekstejä vertaamalla voidaan huomata, kuinka hyvin tekstien käsitesisällöt vastaavat toisiaan. Yksinkertaisesti voidaan kysyä, säilyykö käsite tekstissä, muuttuuko se joksikin toiseksi käsitteeksi vai katoaako se kokonaan käännösprosessin aikana. On kuitenkin huomattava, että tällaisen vertailun lähtökohtana ovat aina sanat ja lausekkeet, sillä ne toimivat käsitteiden nimityksinä ja niitä voidaan oikeasti havainnoida.

Yksi käännösstrategian valintaan vaikuttava tekijä on, kuinka hyvin lähdetekstissä esiintyvä käsite tunnetaan kohdetekstin lukijoiden keskuudessa. Jos lukijat ovat jo omaksuneet käsitteen ja sille löytyy nimitys kohdekielestä, ei käsitteen kääntämisen pitäisi aiheuttaa kääntäjälle päänvaivaa. Tällöin hän voi käyttää kohdekielistä nimitystä ja siten helposti säilyttää saman käsitteen omassa käännöksessään. Voidaan esimerkiksi olettaa, että kaikki suomalaiset ja ruotsalaiset tuntevat omalle kulttuurilleen tyypilliset käsitteet (esim. kaupunki, mustikka ja maatalous) tai että suomalaiset ja yhdysvaltalaiset lääkärit ovat joskus törmänneet oman alansa yleisiin käsitteisiin (esim. PEF-mittaus, lähetti-RNA ja aktiopotentiaali).

Entä jos kohdetekstin lukijat eivät tunne käsitettä? Tällöin voidaan jo puhua käännösongelmasta. Kääntäjän on oman harkintansa mukaan päätettävä, miten hän ongelman ratkaisee. Yksi ratkaisu on pyrkiä säilyttämään käsite tavalla tai toisella. Kääntäjä voi esimerkiksi suoraan siirtää lähdekielisen nimityksen omaan tekstiinsä. Japanilaisen kaunokirjallisuuden suomentaja voisi esimerkiksi haluta sisällyttää käännökseensä sellaisia käsitteitä, jotka ankkuroivat kerronnan lähdekulttuurin maailmaan (esim. maiko, torii ja NHK). Tällöin kääntäjä kuitenkin jättää lukijoiden tehtäväksi ottaa selvää, minkälaisia käsitteitä nimitysten taakse kätkeytyy.

Joskus vieraat käsitteet ovat tekstin ymmärrettävyyden kannalta liian keskeisiä, jotta ne voitaisiin kokonaan sivuuttaa käännöksessä. Tällöin kääntäjä voi itse pyrkiä auttamaan lukijoita sisäistämään käsitteet joko osittain tai kokonaan. Yksinkertainen keino on kuvailla käsitettä sen yläkäsitteellä. Esimerkiksi Delaware voi muuttua muotoon Delawaren osavaltio. Muita keinoja ovat käsitepiirteiden kuvaileminen (itärannikolla sijaitseva) ja jopa kokonaisen määritelmän antaminen (osavaltio, jota ympäröivät Atlantin valtameri sekä Marylandin, Pennsylvanian ja New Jerseyn osavaltiot).

Joskus käsitteelle löytyy jo kohdekielestä valmis nimitys, joka ei kuitenkaan ole kohdetekstin lukijoiden tiedossa. Esimerkiksi monille perisuomalaisille käsitteille on ruotsinkieliset nimitykset, sillä Suomessa asuu ruotsia äidinkielenään puhuva vähemmistö. Ongelmaa ei siis muodostu, jos lukijat ovat suomenruotsalaisia. Jos lukijat kuitenkin ovat ruotsalaisia, he eivät välttämättä ole sisäistäneet tekstissä esiintyviä suomalaisia käsitteitä, vaikka niihin viitattaisiin ruotsalaisilla nimillä. Esimerkiksi käsitteillä mämmi ja Ilomantsi on vakiintuneet ruotsinkieliset nimitykset (memma ja Ilomants).

Käsitteen säilyttämisen lisäksi toinen ratkaisu ymmärrettävyysongelmaan on korvata lähdetekstin käsite jollain muulla käsitteellä. Voidaan olettaa, että usein uudella käsitteellä on jonkinlainen suhde alkuperäiseen käsitteeseen. Uusi käsite voi olla mm. korvattavan käsitteen yläkäsite tai vieruskäsite. Tuskin kovin monikaan suomalainen on esimerkiksi törmännyt shōgiin, mutta he ovat pelanneet muita lautapelejä (yläkäsite), kuten shakkia (vieruskäsite). Teoriassa kuitenkin millä tahansa käsitteellä voidaan korvata mikä tahansa käsite kääntämisen yhteydessä. Runossa shōgi voitaisiin korvata esimerkiksi koodilla tai moolilla, jos loppusoinnun säilyttäminen olisi ensisijainen päämäärä.

Erityisesti yläkäsitteellä korvaamiseen eli ns. yleistäminen on kääntämisessä tavanomaista, mutta siihen liittyy riski, että alkutekstin yksityiskohdat pääsevät katoamaan. Esimerkiksi saimaannorppa-käsitteen korvaaminen norppa-käsitteellä johtaa asiasisällöltään epätarkempaan tekstiin, sillä norppa käsittää suuremman joukon tarkoitteita eli sillä on suurempi ekstensio saimaannorppaan verrattuna. Saimaannorpan lisäksi norpalla voidaan viitata myös mm. laatokannorppaan ja itämerennorppaan.

Vieruskäsitteellä korvaaminen nähdään tavanomaiseksi ratkaisuksi silloin, kun alkuperäinen käsite on sidoksissa lähdekulttuuriin mutta tuntematon kohdekulttuurissa. Erityisesti kaunokirjallisuuden kääntämisessä strategian ongelmana on, että sen (liiallinen) käyttö johtaa käännöksiin, joista on suodatettu pois lähdekulttuurin vivahteet. Kääntäjän on myös oltava tarkkana, ettei hän aiheuta uskottavuusongelmia käsitteitä korvatessaan. Omassa maassaan asuvat amerikkalaiset tuskin tekevät ostoksia K- ja S-marketeissa Targettien ja Walmarttien sijaan.

Kolmas ratkaisu ymmärrettävyysongelmaan on yksinkertaisesti jättää käsite kokonaan pois käännöksestä. Tällöin puhutaan poistosta, sillä lähde- ja kohdetekstejä vertaamalla ei ole mahdollista löytää alkuperäiselle käsitteelle minkäänlaista vastinetta käännöksestä (ei edes esimerkiksi ylä- tai vieruskäsitettä). Poiston käyttöä voidaan perustella monella tavalla. Ehkä käsite ei ole tekstin ymmärrettävyyden kannalta olennainen. Ehkä käsite on tabu tai muuten arkaluonteinen kohdekulttuurissa. Ehkä käsitteen nimitys on pitkä ja haittaa tekstin luettavuutta. Poisto on siis mahdollinen mutta melko äärimmäinen ratkaisu.

Lopuksi

Sanoilla ja lausekkeilla viitataan käsitteisiin, jotka kokonaisuutena muodostavat tekstin asiasisällön peruspilarin. Tämän takia kääntäjän on hyvä olla tietoinen käsitteiden kääntämisen piirteistä ja ongelmista, sillä niiden tuntemisesta on apua kaikentyyppisessä kääntämisessä ja käännösprosessin eri vaiheissa. Kääntäjä voi jo lähdetekstiä analysoidessaan kiinnittää huomiota mahdollisiin ongelmakohtiin, kuten itselleen tai lukijoille vieraisiin käsitteisiin. Itse kääntämisen aikana kääntäjä voi turvautua erilaisiin käännösstrategioihin, joiden käyttöä hän pystyy perustelemaan esimerkiksi käännöksen käyttötarkoituksen pohjalta. Valmiiden käännösten osalta hän pystyy arvioimaan, onko lähdetekstin käsitteistö välittynyt käännökseen tarkoituksenmukaisesti eli onko lopputulos varmasti halutun kaltainen.

Kirjallisuutta aiheesta

Ingo, Rune. 1990. Lähtökielestä kohdekieleen: johdatusta käännöstieteeseen. Porvoo, Helsinki ja Juva: WSOY.

Sanastokeskus TSK. 2006. Terminologian sanasto. Helsinki: Sanastokeskus TSK. Saatavissa myös: https://sanastokeskus.fi/tiedostot/pdf/TerminologianSanasto.pdf?file=pdf/TerminologianSanasto.pdf.

Suonuuti, Heidi. 2001. Guide to Terminology. 2. painos. Helsinki: Tekniikan Sanastokeskus. Saatavissa myös: http://www.nordterm.net/filer/publikationer/guider/Guide_to_Terminology.pdf.