Japanin kirjallisuuden kääntäminen (1)
24.6.2022 | Henry Laine
Alla oleva teksti on käännös japanilaisen kirjailijan Natsume Sōsekin (1867–1916) novellista Henna oto (変な音). Olen tutkinut Japanin kirjallisuuden suomennoksia pro gradu ‑tutkielmissani, joten halusin nähdä, kuinka helppoa on soveltaa tutkimustyöstä saatua teoreettista tietoa käytännönläheiseen käännöstyöhön. Olenkin laatinut käännöksen harjoitusmielessä. Alkuperäinen japaninkielinen teksti on julkaistu vuonna 1911, ja sen tekijänoikeudet ovat jo rauenneet. Novelli löytyy esimerkiksi Sōseki Projectin sivuilta.
Natsume Sōseki – Omituinen ääni
Alkuosa
Juuri kun olin torkahtamaisillani, säpsähdin hereille. Silloin viereisestä huoneesta kuului omituista ääntä. Ensiksi minulla ei ollut harmainta aavistustakaan, minkä ääntä se oli tai mistä se kantautui, mutta hetken kuunneltuani korvaani muodostui järkeenkäyvä käsitys. Jonkun täytyi raastaa raastimella daikonia tai jotain muuta sellaista juuresta. Niin minä selvästi ajattelin. En kuitenkaan pystynyt ymmärtämään, miksi kenelläkään viereisessä huoneessa olisi tarvetta tehdä daikon-raastetta juuri tähän aikaan.
Unohdin kertoa, että tämä oli sairaala. Ketään ei ollut viidenkymmen metrin säteellä. Lähimmät ihmiset olivat keittäjät, jotka työskentelivät ensimmäisen kerroksen keittiössä. Sairaalahuoneissa ei saanut valmistaa tai syödä minkäänlaista ruokaa, ei edes herkkuja. Sitä suuremmasta syystä heräsi kysymys, miksi daikon-raastetta oli tehtävä juuri nyt näin yllättäen. Kyseessä täytyi olla eri ääni, joka vain sattui kuulostamaan daikonin raastamiselta. Vaikka mielessäni käsitin asian näin, en silti ymmärtänyt, mistä ääni tulee.
Lopetin asian vaivaamisen ja päätin käyttää päätäni johonkin hyödyllisempään. Mutta tiedostamani ääni vain jatkui ja jatkoi hermojeni raastamista. Niin kauan kuin tämä omituinen ääni ärsytti tärykalvojani, ei sen olemassaoloa pystynyt unohtamaan. Muuten paikka oli hiirtäkin hiljaisempi. Tämän osaston potilaat, jotka olivat vuoteenomia, pitivät suunsa kiinni aivan kuin yhteisymmärryksestä. Olivatko he nukkumassa, vai ajatuksissaan. Äänessä heistä ei ollut ainutkaan. Ääntä ei lähtenyt edes käytävillä kulkevien hoitajien sandaaleista. Hiljaisuuden keskellä ainoastaan tämä raastava omituinen kaiku innoitti mieltä.
Oma huoneeni oli ennen ylellinen kahden huoneen huoneisto, jonka sairaala oli omista syistään jakanut yksittäisiksi huoneiksi. Lisähuone, joka sisälsi muun muassa hiilipannun, oli erotettu muista huoneista tavallisilla seinillä. Vuoteet olivat puolestaan kuuden tatami-maton kokoisessa huoneessa, jonka itälaidalla oli parin metrin verran hyllyjä ja kaappeja. Niiden vieressä oli kasvikankaasta valmistettu fusuma-paneeli, jonka kautta pääsi helposti käymään viereisessä huoneessa. Jos tämän jakajan paiskasi auki, pystyi helposti näkemään, mitä viereisessä huoneessa tapahtui. Mutta tämä olisi todella epäkohteliasta viereisen huoneen asukasta kohtaan, eikä ääni luonnollisesti ollut sen arvoinen. Vuosi lähestyi kuumaa kautta, joten kuistin ovet oli jo jätetty auki. Alkujaan kuisti jatkui katkeamatta rakennuksen pituuden verran. Jotta kuitenkin vältyttiin mahdollisilta epämiellyttäviltä tilanteilta potilaiden käydessä kuistilla, joka toisen huoneen väliin oli asennettu saranaovi ihmisiä erottamaan. Ovet oli tehty lankuista, joiden päälle oli ladottu ristiin kapeita puukaistaleita tyylikkääksi kokonaisuudeksi. Talonmiehen joka-aamuiseksi rutiiniksi oli muodostunut pintojen pyyhkiminen. Hän saapui alakerrasta avaimineen, jolla hän yksitellen avasi jokaisen oven paikasta toiseen siirtyessään. Nousin ylös ja seisoin kynnyksen päälle. Ääni vaikutti tulevan tämän puuoven takaa. Oven alla oli noin kuuden sentin rako, mutta siitä ei näkynyt mitään.
Jälkeenpäinkin ääni toistui useasti. Toisinaan se jatkui viisi kuusi minuuttia ja ärsytti kuulohermoani. Toisinaan se ei taas kestänyt edes puolta tästä ajasta vaan lakkasi aivan yllättäen. Mutta kertaakaan ei tarjoutunut tilaisuutta selvittää äänen salaisuutta. Vaikka potilas oli vähäpuheinen mies, hän silloin tällöin keskellä yötä herätteli hoitajaa hiljaisella äänellään. Hoitaja oli puolestaan nainen, jota voi vain ihailla. Kun häntä hiljaisella äänellä kutsuttiin kerran tai kaksi, hän vastasi ystävällisellä ja lempeällä äänensävyllä ja nousi pikimmiten ylös. Tämän jälkeen hän teki jotain potilaan hyväksi.
Eräänä päivänä, kun lääkäri oli kierroksellaan, hän pysähtyi viereisen huoneen potilaan kohdalle tavanomaista pidemmäksi ajaksi. Lopulta huoneesta kuului hiljaisen keskustelun ääniä. Pari kolme henkilöä osallistui keskusteluun, joka vaikutti jämähtäneen paikalleen ja oli kuin kosteuden kyllästämä. Selvästi kuului ainoastaan se, kun lääkäri totesi, että potilaan parantuminen olisi pidempi prosessi. Sen jälkeen muutaman päivän ajan oli merkkejä siitä, että kyseisen potilaan luona käytiin usein ja vaivihkaa. Kun ajattelin, että kylläpä kävijät käyttäytyvät salamyhkäisesti – aivan kuin varoakseen häiritsemästä potilasta –, myös itse potilas oli jossain vaiheessa hävinnyt varjon lailla. Heti seuraavana päivänä huoneeseen muutti uusi potilas, ja ovenpieleen vaihdettiin musta kyltti, johon oli merkitty potilaan nimi valkoisin kirjaimin. Potilas oli kotiutettu ennen kuin pystyin selvittämään, mistä outo raastamiselta kuulostava ääni sai loppujen lopuksi alkunsa. Pian kotiuduin itsekin. Pikkuhiljaa kadotin myös oman kiinnostukseni ääneen.
Loppuosa
Vain kolmen kuukauden jälkeen olin jälleen samassa sairaalassa. Huoneen numero erosi vain ykkösen verran, eli uusi huone sijaitsi vanhan vieressä länsipuolella. Mietin, mahtoiko ketään olla vanhassa huoneessani. Uutta ja vanhaa huonetta erotti ainoastaan ohut seinä, ja vaikka kuinka kuuntelin, ei huoneesta kuulunut koko päivänä inahdustakaan. Sen täytyi olla tyhjillään. Ääni tuli siis kolmannesta huoneesta, joka oli vähän matkan päässä, mutta en tiennyt, oliko siellä ketään tällä hetkellä. Terveydessäni oli tapahtunut äkillinen muutos, mikä huolestutti minua. Viimeaikainen levottomuuteni ei ottanut hellittääkseen vaan piiritti yhä tiukemmin mieltäni. Minulla ei ollut ollenkaan aikaa miettiä wasabi-raastimia tai vastaavia. Niiden sijaan olin enemmän kiinnostunut sairaalapotilaista, jotka jakoivat saman kohtalon omani kanssa. Kun kysyin sairaanhoitajalta ensimmäisen luokan potilaiden lukumäärää, hän vastasi, että näitä on vain kolme. Kuulemani mukaan potilaiden ennuste on synkkä. Seuraavan parin kolmen päivän aikana kyselin lisää sairaanhoitajalta heidän terveydentilastaan. Yhdellä oli ruokatorvensyöpä, toinen kärsi mahasyövästä, ja kolmannelle oli kehittynyt mahahaava. Kukaan heistä ei olisi elossa enää pitkään. Näin hoitaja ennusti heidän kohtaloistaan.
Tuijottelin aikani kuluksi kuistille jätetyn begonian pieniä kukkia. Itse asiassa aluksi aikomuksena oli ostaa krysanteemi, mutta kun kukkakauppias pyysi kuuttatoista kan’ia, hinta yritettiin tinkiä viiteen. Kauppias ei edes harkinnut tarjouksen hyväksymistä. Niinpä vielä matkalla ulos tarjottiin kuutta kan’ia, mutta eipä kauppias suostunut. Kuulemma kuivuuden vuoksi krysanteemit ovat tänä vuonna kalliita. Näin muistelin begonian tuoneen henkilön kertomusta samalla kun piirsin mielessäni kuvaa ilta-auringon värjäämästä kadusta, joka oli vilkas temppelijuhlan aikoihin.
Mies, jolla oli ruokatorvensyöpä, kotiutettiin lopulta. Mahasyövästä kärsivä oli jo luovuttanut elämän suhteen ja nukkui kauniisti pois. Mahahaavapotilaan tila jatkoi heikkenemistään. Heräsin joskus keskellä yötä. Itäpuolelta kantautui ääni, jonka palvelija sai aikaan murskatessaan jäätä. Heti kun ääni lakkasi, potilas kuoli. Kirjoitin päiväkirjaani seuraavasti: ”Kaksi kolmesta on kuollut, mutta minä olen vielä jäljellä. Luulen, että menehtyneitä kohtaan eivät selviytyjät voi tuntea muuta kuin sääliä. Viimeisin vainaja oli kärsinyt pahoinvoinnista, ja hänen ainainen yökkäämisensä kaikui käytävän päästä päähän. Viimeisen parin päivän aikana tuo ääni kuitenkin lakkasi kuulumasta. Ajattelinkin, että potilas on paranemaan päin, mutta myöhemmin sain kuulla, että hänellä ei enää yksinkertaisesti ollut voimia päästää ääniä.”
Tämän tapahtuman jälkeen uusia potilaita tuli ja meni. Päivien kertyessä oma sairauteni näytti paranemisen merkkejä. Pian pystyin laittamaan sandaalit jalkaan ja tekemään kävelyretkiä tilavilla käytävillä. Silloin sattumalta pääsin puheväleihin erään hoitajan kanssa. Oli lämmin iltapäivä. Halusin saada vähän liikuntaa lounaan jälkeen, joten päätin vaihtaa narsissin vedet läheisellä pesualtaalla. Juuri kun olin avaamassa hanaa, kyseinen hoitaja saapui pesemään teekuppeja huoneesta, joka oli hänen vastuullaan. Hän tervehti minua tavalliseen tapaansa ja tarkasteli hetken aikaa käsissäni olevaa punertavaa ruukkua, jonka keskellä pullotti kasvin sipulijuuri. Pian hänen katseensa siirtyi kasvojeni sivuun. Hän totesi, että kasvojeni väri oli paljon parempi kuin aikaisemmin sairaalaan tullessani. Hoitaja vaikutti vertaavan nykyistä terveydentilaani siihen tilaan, jossa olin kolme kuukautta sitten.
”Aikaisemmin... Olit siis jo silloin hoitajana täällä.”
”Niin, viereisessä huoneessa. Olin vähän aikaa herra ****n hoitajana, mutta sitä te ette mahtanut tietää.”
Herra ****n huone sijaitsi omani itäpuolella. Sieltä myös omituinen ääni kantautui. Silmäilin hoitajaa. En voinut kuin vähän ihmetellä, jos tämä oli se nainen, joka lempeällä äänellään vastasi potilaiden pyyntöihin keskellä yötä. Mutta siihen aikaan minulle ei tullut mieleenkään kysyä, mistä sai alkunsa se omituinen ääni, joka niin raastoi hermojani. Vastasin hoitajan kommenttiin lyhyesti samalla kun pyyhin ruukkua. Silloin hän hieman yllättäen vaihtoi puheenaihetta ja totesi seuraavasti.
”Siihen aikaan huoneestanne kantautui ajoittain omituista ääntä.”
Katsoin hoitajaa. Tuntui, kuin olisin joutunut vastahyökkäyksen kohteeksi. Hoitaja jatkoi.
”Muistaakseni sitä kuului joka aamu kuuden maissa.”
”Ai se?” sanoin suureen ääneen, kun asia palautui mieleeni. ”Se ääni lähtee Auto-Stropista. Ajan parran joka aamu ja teroitan terän liu’uttamalla sitä nahkavyön pinnalla. Näin tein tänä aamunakin. Jos et usko, voit itse tulla katsomaan.”
Hoitaja vaikutti yllättyneeltä. Hetken aikaa kyseltyäni minulle selvisi, kuinka herra **** -niminen potilas oli ollut todella kiinnostunut teroittamisesta lähteneestä äänestä. Hän oli kuulemma useaan kertaan tivannut hoitajalta äänen alkuperästä. Koska hoitaja ei tiennyt vastausta, potilas keksi oman selityksen: viereisen huoneen asukas on niin hyvässä kunnossa, että hän pystyy heti aamulla herättyään harrastamaan vähän liikuntaa; äänen täytyi siis lähteä jostain liikuntavälineestä. Tätä selitystä hän toisti useaan kertaan hieman kateellisena.
”Entä miten se teidän puoleinen ääni?”
”Meidän puoleinen ääni?”
”Sieltä päin tuntui kuuluvan omituista ääntä, joka muistutti daikonin raastamista.”
”Ai sekö? Se lähtee kurkun raastamisesta. Potilas valitti, että hänen jalkojaan polttaa, ja pyysi, että viilentäisin jalkoja kurkun mehulla. Siksi raastoin niin usein.”
”Eli se oli loppujen lopuksi raastamisen ääni.”
”Niin.”
"Ahaa. Vihdoinkin minä ymmärrän. - - Mistä ihmeen sairaudesta herra **** kärsii?”
”Paksusuolensyövästä.”
”Se on sitten todella vakavaa.”
”Niin, todella. Hänet ehdittiin kotiuttaa sairaalasta, mutta pian tämän jälkeen hän menehtyi.”
Palasin hiljaa omaan huoneeseeni. Vertailin mielessäni, kuinka toinen miehistä oli ärsyttänyt tuntematonta ihmistä kurkun äänellä ennen kuolemaansa ja kuinka toinen puolestaan oli herättänyt kateutta nahkavyön äänellä ennen parantumistaan.